Hevoseton on huoleton, vai miten se menikään?

 Pelottavaa mutta totta: En ole istunut hevosen selässä kahteen ja puoleen kuukauteen. Kerran olen sinä aikana käynyt tallilla, silloin kylläkin kepeillä konkaten. Miten tässä kävikään näin?
 Olen harrastanut ratsastusta 9-vuotiaasta asti. Pisin tauko mikä minulla silloin hevosista on ollut on ehkä juuri ratsastuskoulun ponien kesäloman aikana, mutta silloinkin olen usein käynyt jollakin leirillä/kurssilla. Nyt yhtäkkiä taukoa onkin kertynyt enemmän kuin koskaan.

 Viime vuoden loppuvuodesta rupesi tuntumaan kuin vuorokauden tunnit eivät riittäisi. Aika valui sormieni lomasta ja päiväni olivat täyteen ahdettuja milloin mistäkin ohjelmanumerosta. Asiaa ei auttanut 3-4 tallipäivää viikossa, varsinkin kun ratsastus piti ajoittaa tarkasti huonojen kelien ja Viikin ulkokentän kunnon mukaan. Alkusyksystä tämä ei ollut ongelma sillä ratsastamaan pystyi menemään melkein milloin vain, mutta maneesikauden alettua asia hankaloittui. Pitkät koulupäivät aiheuttivat sen että ennen iltapäivän ratsastuskoulutunteja oli lähes mahdotonta ehtiä ratsastamaan. Jossakin vaiheessa pystyin ajoittamaan ratsastukseni hyppytunnille. Tämä ei kuitenkaan pitkällä ajalla ollut hyvä ratkaisu, sillä aikaa oli vain rajatusti ja tallilla käynti oli pidettävä ripeänä jotta ehtisi takaisin koululle ajoissa. Tallilla käynti tuntui pelkältä suorittamiselta tuon rajatun ajan takia. Meidän iki-ihanan ryhmän viikkotunti pidettiin arki-iltana kl 21, joten vaikka tunti muuten oli super hyvä, oli rankkaa lähteä tallille vasta kahdeksaksi ja kotona olinkin silloin vasta lähemmälti yhtätoista.

  Joten kärsin jonkisorttisesta motivaatiopulasta. Fia oli kumminkin söpö ja hauska ratsastaa, joten motivaatiopula johtui enimmäkseen juuri tästä aikakysymyksestä. Mietin ja mietin, ja lopulta tulin siihen tulokseen että jotakin oli muutettava. Pitkän pohdinnan jälkeen tulin siihen lopputulokseen että pidän pienen tauon. Tauon pituutta en halunnut määritellä, vaan sitten kun löytäisin uuden harrastuskaverin ja kivan paikan jatkaisin taas.
  Aluksi tämä järjestely tuntui hyvältä, mutta jossain vaiheessa huomasin kaipaavani hevosia aika tavalla. Taukoa oli mennyt vajaa kuukausi ja olin ruvennut miettimään millaisia vaihtoehtoja olisi tarjolla, kun sitten tämä pieni äksidentti sattui. Nyt jalkaleikkauksestani on kulunut 7 viikkoa ja parin viikon päästä olisin taas ratsastuskunnossa, joten tämä kahden ja puolen kuukauden tauko tulee venymään vähintään kolmeksi kuukaudeksi.

 Nyt jäljellä on periaatteessa enää kysymys että mitä haluan tehdä? Aikaakaan ei tässä lukion ohella hirveästi jää... Vaikka tallipäivät ovat olleet poissa päiväjärjestyksestä ei ekstra aikaa ole jäänyt lähes ollenkaan. Tavoitteellinen harrastaminen taitaa valitettavasti jäädä pois kuvioista (hahah, en varmaan ole kovinkaan tavoitteellisesti koskaan ratsastanut), mutta pelkkä "puskailu" tuntuisi pitemmän ajan kuluessa aika "turhalta" ja tylsältä. Sillä olen viime vuosien aikana saanut puuhailla relatiivisen monipuolisesti. Lisäksi tuntuu jollain kummallisella tavalla "pelottavalta" palata takaisin. Tuntuisi niin oudolta olla taas mukana kaikessa siinä minkä on jättänyt ja hevosmaailma tuntuu minusta muutenkin nykyään kummallisen vieraalta ja kaukaiselta. Nämä seikat eivät silti poista sitä että vanhoja kuvia katsellessa tulee palava ikävä hevosen selkään. Tai edes taputtamaan hevosta.

 Joten juuri nyt tilanne on aika epävarma. Mutta siinä mielessä ratsastus on ihana laji että sitä voi harrastaa niin monella eri tavalla ja tasolla, sekä siihen voi aina palata takaisin. Ja eihän minun taukonikaan ole kestänyt vielä kovinkaan kauan... Katsotaan mitä tulevaisuus tuo tullessaan!

Wanhat 2016

Wanhoistakin on jo kohta lähes kuukausi, mutta onhan niitä aina kiva muistella.
 Kiva päivähän se oli, mutta jokin siinä herätti minussa ahdistusta. Luulen että se oli stressi siitä että sain kepit pois juuri samana päivänä kun oli tanssien aika, joten olin stressanut sitä että pystynkö ollenkaan tanssimaan kyseisenä päivänä. Kaikissa noissa kuvissa minulla on jalassani sellanen walker-saapas jota voi verrata polveen asti yltävään kipsiin, mutta sen pystyy ottamaan pois esim. suihkussa käydessä (googlatkaa jos kiinnostaa). Se hankaloitti tanssimistani pikkaisen; jouduimme parini kanssa jättämään onneksi vain yhden tanssin välistä, mutta saapas teki että tunsin itseni paljon kömpelömmäksi. Hauska juttuhan on se että sehän ei näy tuon pitkän mekon alta ollenkaan!

 Mutta tämä teki siis sen että jännitin tuota päivää negatiivisesti aika lailla, ja muutenkin kaikki stressi valmisteluista ei ihan ollut minun juttuni. Onneksi minulla oli paras tanssipari ja paljon hienoja ystäviä ympärilläni. Ikimuistoisen ihana päivästä kyllä tuli, mutta älkää huoliko te jotka ette tanssineet/tule tanssimaan vanhojentansseja; hauskaa se on, mutta löytyy sitä hauskempaakin. Jotta kukaan ei tulkitse väärin: en tarkoita että ei olisi ollut kivaa, mutta odotukseni taisivat olla vähän liian suuret.

Irlannin matkasta tällein puoli vuotta myöhässä

 Nyt pääsettekin lukemaan ja näkemään monta kuvaa. Tarinan joka piti julkaista jo viime kesän lopulla, mutta elämäni on yhtä hullunmyllyä ja koko ajan tunnen juoksevani vain paikasta toiseen. Ehkä jonkun toisen mielestä vanhan matkan kuvien lisääminen tänne näin myöhään on täysin turhaa, mutta minusta on ihanaa saada ainakin osa niistä säilymään täällä blogissa. Tätä kun on hauska silloin tällöin selailla ja katsoa mitä kaikkea on ehtinyt viime vuosien aikana puuhailla.

21.7.2015 alkoi minun ja hyvän ystäväni retki kohti saarivaltio Irlantia. Reissu tulisi kestämään viikon, joista pari ensimmäistä päivää viettäisimme pääkaupungissa Dublinissa. Kaupungin nähtyämme suuntaisimme bussilla kohti Irlannin itärannikkoa pientä kaupunkia/kylää nimeltä Ballinasloe. Sieltä tie jatkui paikallisen hevostilan omistajan kyydillä kohti tämän tilaa, Flowerhilliä. Siellä asustaisimme olisiko ollut neljä? yötä, jonka jälkeen palaisimme Dubliniin josta lähtisi sitä seuraavana päivänä lento kohti kotisuomea.

  Tämä reissu oli ensimmäinen "kunnollinen" matka ilman vanhempia tai muitakaan holhoojia. Kaikkihan oli toki suunniteltu etukäteen (majapaikat varattu yms.) mutta ei se estänyt pientä jännitystä. Ekat päivät Dublinissa vilisivät nopeasti ohi kaupunkia tutkiessa. Dublin yllätti minut totaalisesti; se oli supersöpö, noin Helsingin kokoinen, ja täynnä ihania pieniä kävelykatuja ja kujia. Seikkailimme ympäriinsä, teimme parit ostokset, söimme ja istuskelimme pienissä kahviloissa.

 Odotettuamme jännityneinä kyytiä Ballinasloen kylästä ja vajaan tunnin pieniä maalaisteitä matkaten kohosi Flowerhill edessämme. Paljon hevosia, paljon maastoesteitä ja suuria vihreitä kukkuloita. Kivinen päärakennus jaettuna omistajien asuinkäyttöön ja vieraiden majoitukseen oli aika jännä näin suomalaisen silmin katsottuna mutta sitäkin ihanampi. Meille näytettiin meidän huone, josta oli upeat näköalat.

 Emme siis olleet milläkään leirillä, vaan ihan kartanon "vieraina". Päivämme eivät olleet ohjattuja ratsastusta lukuunottamatta. Jokaiseen päivään kuului kaksi maastoeste treenikertaa ja useimmiten niiden välissä lyhyt "hack" jolloin mentiin vain maastoilemaan kaikissa askellajeissa ilman hyppyjä. Yksi hyppykerta saattoi kestää melkein kaksi tuntia ja sen aikana hypättiin vaikka mitä. Sain kokeilla monia erityyppisiä hevosia ja hyvinä päivinä istuimme hevosen selässä melkein 6 tuntia. Ratsastus ei kuitenkaan ollut kauhean "ohjattua" vaan siinä oppi enemmän tekemällä ja palautetta olisi ollut kiva saada enemmän. Iltapäivät ja illat olivat vapaita, ja iltaisin paikan omistaja vei meidät lähikylään syömään illallista. Aamupalat ja lounaat tehtiin itse vieraskeittiön tarvikkeista.

 Kartanolla viettämiemme päivien aikana tutustuimme muihin vieraisiin joita kylläkään ollut hirveän montaa. Mutta mm. meitä vähän nuorempi ranskalainen poika ja kesätöissä Flowerhillillä oleva saksalaistyttö tulivat tutuiksi. Koska tilalla oli valehtelematta ainakin 50 hevosta oli mukavaa kun sai parin päivän kuluttua ruveta toivomaan ratsujaan. Itselleni muodostui lemppareiksi lehmänkirjava Whispa ja punaruunikko Alfie.

 Mitä pitemmälle päivät etenivät sitä vaativimmiksi ratsastusreittimme muuttuivat. Oma hyppyvarmuutenikin parani huimasti ja huomasin kaiken menevän paljon sulavammin päivä päivältä. Oli hauska kun rupesi oppimaan paikan päivärytmin ja tavat. Vaikka Irlanti ei kauhean kaukana olekkaan niin hevosen käsittelytavat olivat siellä ihan erilaiset! Alussa tämä oli aika kulttuurishokki mutta siihen tottui nopeasti ja hevoset olivat kaikki tosi tyytyväisen oloisia ja hyppivät maastoesteitä mielellään.

 Sitten tulikin jo aika lähteä takaisinpäin. Bussimatka sujui rattoisasti ja löysimme hyvin meidän viimeisen yön majapaikkaammekin. Epäonnista kyllä, mutta satuimme saamaan huoneen 6. kerroksesta ja hissiä ei ollut joten väsyneinä raahasimme painavat laukkumme ratsastustavaroineen kapeita portaita pitkin ylös. Huomasimme siinä vaiheessa että oli ehkä pieni moka että palasimme vielä Dubliniin emmekä lähteneet suoraan kotiin, sillä olimme väsyneitä niin monen aktiivisen päivän jälkeen ja olimme ehtineetkin jo koluta kaupungin nähtävyydet. Illalla otimmekin take-awayta huoneeseemme ja nukahdimme aikaisin. Aamulla kävimme vielä ihanassa kahvilassa aamupalalla ennen lähtöä lentokentälle.

Epäonninen ilmoittautuu

Kun sydän ja sielu kaipaa hevosia, mutta kaikki tyssäsi pienen onnettomuuden takia niin ehkä tämä blogi saattaa olla pieni askellus, ja ainoa askellus, jonka hevosmaailmaan voin tehdä.

 

 Tarkoituksena oli pitää pieni tauko ja miettiä mihin suuntaan lähtisi seuraavaksi; millä tavalla haluaisin harrastaa? Onko tämä ollenkaan minun lajini? "Vapaavalintainen" taukoni kesti lähemmäs kuukauden. Olin ajatellut jo että kohtapuolin olisi kivaa päästä takaisin satulaan. Mutta mitä sille voi kun epäonnen lintu olen...

 Pieni moka jonka seuraukset tulevat vetämään minut pois pelistä melkein koko kevään. Elämäni ensimmäinen leikkaus ja ensimmäiset kepeillä kävelyt. Onneksi kyseessä oli pelkkä nilkka, jonka tunnollisen kuntoutuksen avulla pitäisi palata täysin normaaliksi. Nyt on kulunut reilut kolme viikkoa leikkauksestani ja sain viimein kepit pois, mutta rumaakin rumempi jalkatuki tulee olemaan kaverini vielä yhtä kauan. Pahimmassa tapauksessa en pääse ratsastamaan, enkä tekemään muitakaan nilkkaa rasittavia asioita vielä kahteen kuukauteen!

 Tämä alkuvuosi meneekin siis tällä tavoin. Ratsastustaukoni tuleekin jatkumaan mutta nyt se ei enää ole vapaaehtoista. Olo on valehtelematta kyllä aika surkea, mutta aina olisi voinut sattua pahemminkin. Ja tämän lähes kuukauden kestäneen jalkapuolena olemisen aikana olen oppinut nauttimaan enemmän pienistä asioista ja huomannut että vaikka motivaatio ratsastukseen hävisi viime loppuvuotena tyystin, sen voi saada takaisin. 

viime vuoden keväältä